Elokuu on vauhdissa ja syksyn harrastuksiin ilmoittautuminen on käynnissä. Se on painajaismaista aikaa perheissä, kun monissa paikoissa nopeus tai arpa ratkaisee. Perheen harrastuskalenteri täyttyy uhkaavasti ja vanhemmille jää usein kuskin tehtävät, ellei sitten harrastus satu olemaan yhteinen.
Harrastukset ovat itselle olleet aina todella tärkeitä. Lapsena soitin viulua ja pianoa ja kävin partiossa. Kolmelle illalle siinäkin oli tekemistä. Soittotunneista piano taisi olla ainoa, johon pääsin heti koulun jälkeen. Viulutunneille vanhemmat kuskasivat toiselle koululle. Partio oli onneksi lähikoululla, jonne oli helppo kaverin kanssa itsenäisesti mennä. Isompana käytiin lisäksi lähikoululla jumpassa. Ehtona uusiin harrastuksiin oli, ettei tarvitse kuljettaa ja ettei kustannukset kasvaneet suuriksi. Oli siis todella hyvä, että asuttiin koulun lähellä, jossa oli kaikkea. Milloin käsitöitä tai liikuntaa, omatoimista tai ohjattua.
Tänäkin syksynä puhutaan harrastamisesta ja harrastustakuusta paljon. Kokoomus teki viime valtuustokaudella asiasta myös Lempäälässä aloitteen. Sittemmin Lempäälässä on panostettu kerhotoimintaan, joka on hyvin arvokas asia. Yhteisövaliokunta on teemoittanut toimintansa harrastustakuun ympärille yhdessä harrastustoimijoiden kanssa. Tämä on mahtavaa!
Meillä on edelleen lapsia, jotka eivät harrasta mitään. Heitä, jotka haluaisivat, mutta eivät ehkä tiedä mitä ja niitä, joiden harrastamista rajoittaa harrastuksista koituvat maksut. Aikuisiällä sitä on itse pohtinut paljon sitä, kuinka oma harrastaminen kävi kovastikin vanhempien kukkarolle. Tuolloinkaan soittaminen ei todella ollut halpaa. Lapsen sitouttaminen soittimen soittamiseen vaati sitoutumista myös vanhemmilta.
Entä aikuisten ja vanhempien omat harrastukset? Aika moni perheen vanhempi jättää oman harrastamisen väliin, koska aika ja raha menee lasten harrastamiseen. Tämä monella tapaa ”kuuluu” perheen elämään erityisesti silloin kun lapset ovat pieniä. Mutta koska on se oma aika harrastaa?
Kaihoisasti katselin taas Pirkan opiston kurssitarjontaa syksylle. Kuinka paljon kaikkea kivaa olikaan taas tarjolla. Kansallispuvun tekeminen on ollut oma haaveeni jo pidempään, mutta vielä ei senkään aika ole.
Vaikka uuden harrastuksen aloittaminen jäi tältä syksyltä haaveeksi, sitä kieltämättä tuntee huonoa omaatuntoa jo nykyisistä harrastuksista. Kun on mukana politiikassa monella tasolla mukana, se vie aikaa ja erityisesti iltoja perheeltä. Kokoukset ja tapaamiset arkena tarkoittaa aina joko organisointia lasten hoidon kanssa tai sitä, että puoliso hoitaa kaiken yksin. Ei siis ihme, ettei meitä pienten lasten vanhempia liiaksi ole mukana lempäälässä tai muuallakaan kuntapolitiikassa.
Olen silti ollut tyytyväinen siihen, että olen pitänyt kiinni omasta tekemisestä kiinni, myös pienten lasten äitinä. Se pieni hetki ”omaa aikaa” eli aikaa kuntalaisille, on ehkä pitänyt minut järjissäni ja parempana äitinä kotona. Kun on ollut mahdollisuus paeta kodin pyykkikasoja ja tilskiintynyttä puuroa syöttötuolissa edes hetkeksi toisten aikuisten pariin puhumaan isommista arjen asioista, on se joskus tuntunut pelastukselta. Vaikka moni voisi ajatella, että tuon ”oman ajan” voisi viettää paremmissakin paikoissa, kuin kokoushuoneissa. Kieltämättä joskus on tämäkin käynyt mielessä.
Työ, perheen, kodin ja harrastusten yhdistäminen on välillä todella kaaosta. Sitä ei helpota syyllistäminen siitä, että et ole pienten lasten vanhempana kykenevä hoitamaan velvollisuuksiasi esimerkiksi kuntapolitiikassa tai vastuullisissa tehtävissä missä tahansa harrastuksessa. Innostusta ei siis kannata tappaa vaan päin vastoin ruokkia. Oli kyse sitten omasta tai vaikka perheen yhteisestä harrastuksesta, siitä kannattaa pitää kiinni. Myös ruuhkavuosina. Tällöin sitä jaksaa kuskin roolikin taas paljon paremmin.
Kohti innostavaa syksyä!
Riina Aspila (kok.) 